Erityisherkkyys – päivän puheenaihe

Erityisherkkyydestä on ollut nyt viime aikoina jos jonkinmoista juttua mediassa. Sitä mukaa, kun tieto erityisherkkyydestä leviää, lisääntyvät myös epäluuloiset kommentit. Milloin herkkyys leimataan ohimeneväksi muoti-ilmiöksi, milloin turhaksi huomionhakuisuudeksi.

Taustalla voi olla monenlaisia syitä. Ehkä epäilijä on kuullut erityisherkkyydestä erityisen hankalana pitämältään työkaverilta ja ajattelee, että jaahas, ”nyt sen on keksinyt kiukuttelulleen jonkun hienon tekosyyn”. Ehkä epäilijä on itse kasvanut sellaisessa ilmapiirissä, jossa oman sisäisen maailman näyttäminen toisille ei ole ollut sallittua. Ehkä itsestä puhuminen on hänelle turhamaista syntiä, vaikka puhuisi oman lapsen tai puolison kanssa. Tai ehkä kyseessä on lääkäri, jonka ”kaikki” potilaat tuntuvatkin yhtäkkiä olevan erityisherkkiä.

Erityisherkkä-sana tuo tietenkin omat haasteensa. Erityisyys on mielessämme ja kielessämme jotain silmiinpistävä, joko hyvässä tai pahassa. Se kuitenkin kuvaa tässä yhteydessä pikemminkin määrää kuin laatua. Erityisherkkä ihminen on erityisen herkkä, högkänslig, highly sensitive. Harva ajattelee olevansa herkkyytensä takia jotenkin muita parempi. Päin vastoin – veikkaan, että lähes jokainen erityisherkkä huokaisee helpotuksesta löydettyään nimen ominaisuudelleen. Hän ei olekaan muita huonompi, kuten aina kuvitteli olevansa. Hän on yhtä hyvä, ja arvokas sellaisena kuin on. Herkkyydestä ei tarvitsekaan väkisin opetella pois ansaitakseen samat oikeudet, jotka muilla ihmisillä tuntuu olevan automaattisesti.

Tätä voi olla vaikea avata ihmiselle, jolla ei ole omakohtaista kokemusta siitä millaista on elää erityisen herkkänä yhteisössä, joka ei herkkyyttä näe tai hyväksy. Jo pelkkä nimen saaminen omalle ominaisuudelle voi olla valtava helpotus. Se voi olla jonkin uuden alku.

Erityisen paradoksaaliselta tuntuu huomionhakuisuudesta puhuminen. Uskoisin, että erityisherkät ihmiset pääsääntöisesti toivovat voivansa elää mahdollisimman näkymättömästi, poissa parrasvaloista tai huomion keskipisteenä olemisesta. Mutta tottahan toki tällainen tärkeä löytö tekee mieli jakaa muiden kanssa. Aiheesta vouhottaminen on kokemuksieni mukaan alkuinnostukseen liittyvä ohimenevä ilmiö, joka kertoo vilpittömästä halusta jakaa tämä tärkeä oivallus läheisten kanssa. Erityisherkkien omaiset, yrittäkäähän siis kestää. 😉

Toki suureen joukkoon mahtuu aina monenlaisia kokemuksia. Kaltoinkohdeltuja ja vääryyttä kokeneita ihmisiä löytyy kaiken sorttisia, myös erityisherkkiä, ja joku saattaa syyttää kaikista ongelmistaan herkkyyttä. Joidenkin kohdalla herkkyys voi selittää yllättävän paljon oman elämän kolhuista tai niiden kokemisesta, mutta valitettavasti herkkyyden piikkiin saatetaan laskea siihen kuulumattomiakin asioita. Janna Satri toteaa blogissaan oivallisesti:

Herkkyys ei ole kaikkien ongelmien alkulähde tai selittäjä. Herkkiin ihmisiin saatetaan liittää käsitys, että heidän ominaislaatuunsa kuuluisi sellaisiakin piirteitä, ominaisuuksia tai ongelmia, jotka ovat siitä riippumattomia. Ihminen voi esimerkiksi kärsiä heikosta itsetunnosta tai jännittämisestä, olipa hän herkkä tai ei. Herkkyys antaa omanlaisensa sävyn kaikille ominaisuuksille ja ongelmille, mutta oikein mitään niistä ei voida yleisellä tasolla liittää pelkästään herkkyyteen. Herkkyys voi tehdä ongelmista erityisen vaikeita, mutta tarjota niihin myös ratkaisuja.”

Erityisherkkyyden käsite voi tuntua epäuskottavalta, koska se on niin väljä ja perustuu pitkälti omaan kokemukseen. Sairauksille on toki tärkeää olla olemassa tarkat kriteerit ja määritelmät, mutta mainitkaapa yksikin toinen normaali ja terve ihmisen piirre, joka voidaan tarkasti kuvata tai rajata! On melkoisen poikkeuksellista, että tällaisesta kokonaisvaltaisesta kokemisen ja olemisen tavasta ylipäänsä puhutaan julkisesti. Ei siis ole mikään yllätys, että asia herättää hämmennystä ja väärinkäsityksiä. Tällainen puhe sisäisestä maailmasta on kuitenkin mielestäni oikein tervetullutta suomalaiseen keskustelukulttuuriin.

Arviolta jopa 15-20% ihmisistä on hermostoltaan erityisen herkkiä. Tämä tarkoittaisi jopa miljoonaa suomalaista. Ei ehkä mikään ihme, että yhtäkkiä ”joka toinen” tuntuu olevan erityisherkkä. Nyt vain emme kaikki enää kärvistele piiloissamme odottelemassa, milloin herkkyytemme haihtuisi maagisesti pois ja voisimme elää kuten ”normaalit” ihmiset. Olemme tulleet ulos koloistamme, olemme tulleet kotiin. Ja meitä on paljon.

Advertisements

“Onko pakko?”

Jos on lapsena aina ollut se “hankala ja outo”, saattaa vielä aikuisenakin kuvitella, että asiat nyt vaan on pakko tehdä tietyllä tavalla vaikka väkisin, hammasta purren ja itku kurkussa.

 

Kirjoitin viimeksi lempeästä kasvatuksesta ja herkkien lasten tukemisesta. Lempeys ei tarkoita sitä, että lapsi saa kaiken haluamansa tai hänen ei tarvitse tehdä mitään epämiellyttävää. Voi kuitenkin kysyä, onko lapsen pakko mennä meluisiin kauppakeskuksiin, pelottaviin elokuvanäytöksiin tai hurjiin vuoristoratoihin vain, koska vanhemmista/sisraruksista se on kivaa, tai koska kaikki muutkin. Ehkä perheen yhteinen aika voisi välillä olla jotain sellaista, johon herkkä voi osallistua muutenkin kuin itku kurkussa tai hammasta purren. Näin hänen ei myöskään tarvitsisi aina kokea olevansa perheessä se hankala tyyppi, joka hidastaa muiden menoa omilla tunnekuohuillaan ja väsymyksillään. Nimittäin lapsi, joka on uudessa ja jännittävässä paikassa rasittava kitisijä, voi ollakin kotona lautapeliä pelatessa maailman aurinkoisin hassuttelija. Jokainen tarvitsee kokemuksia siitä, että voi olla läheisilleen riittävä ja arvokas.

Hammaslääkärissä ja sukujuhlissa on ehkä käytävä, ja niissä vanhempi voi olla mukana turvallisena tyynnyttelijänä. Pikku hiljaa tyynnyttelijän rooli siirtyy lapselle itselleen, samoin kuin harkinta ja päätäntävalta siitä, mitkä asiat ovat välttämättömiä ja mitkä kuormittavat tekijät voi rajata pois omasta elämästä. Itsensä kuunteleminen on itsensä arvostamista. Jos on lapsena kokenut olevansa vain se hankala tyyppi ja omakuva on rakentunut sen varaan, mahtaa olla äärimmäisen vaikeaa löytää lempeys ja arvostus itseä kohtaan aikuisena.
Olen tässä mielessä varmaan ollut onnekas, sillä minä olen saanut kokea olevani muutakin kuin hankala ja outo. Lapsuudenkodissa ja tietyissä kaveripiireissäkin sain olla hupsu hauskuuttaja, arvostettu ja pidetty, ideanikkari, pikku seikkailija. Turvattomammassa kasvuympäristössä en olisi voinut näyttää (ja nähdä) näitä puolia itsestäni.

Vaikka itsetunto kokikin kovia kolauksia myöhemmin, olen ajatellut, että lapsuuden turva ja lempeys ovat olleet edellytyksenä sille, että olen voinut nyt aikuisiällä verrattain helposti siirtyä itseni rääkkäämisestä takaisin lempeämpään suhtautumiseen. Rääkkäämistä ja turhaa sinnittelyä jatkui siihen asti, kunnes itse oivalsin kunnolla olevani herkkä. Sen jälkeen muutos on ollut nopeaa ja kivutonta, uusia mahdollisuuksia avaavaa.

Se, missä menee haitallisen välttelyn ja terveen itsesuojelun raja, on toki joskus veteen piirretty viiva. Moni varmaan tuntee syyllisyyttä muuttaessaan elämäntapojaan itselleen sopivammiksi ja lähipiirikin saattaa huolestua, että onkohan tuossa nyt mitään järkeä. Yllättävän paljon meiltä kuitenkin odotetaan, tai odotamme itse itseltämme, kaikkea sellaista täysin yhdentekevääkin, jonka voisi aivan hyvin tehdä toisella tavalla. Työ- ja perhe-elämään liittyviä asioita voi olla vaikeampi muuttaa ainakaan kovin radikaalisti, mutta kummasti moni herkkä ihminen tuntuu vapaa-ajallaankin kuormittavan itseään tarpeettomasti. Olen itse vetänyt sellaisen linjan, että teen hyvinvointiini ja toimeentulooni liittyvät välttämättömät asiat, vaikka ne olisivat vaikeita ja kuormittavia. Muuten saan tehdä niin kuin itse haluan:

Ei ole mikään pakko mennä meluisaan baariin, ei ole pakko tehdä ostoksia valtavissa marketeissa, ei ole pakko matkustaa suurissa ryhmissä. Ei ole pakko matkustaa ollenkaan. Ei ole pakko tavata ystäviä kaupungilla, ei ole pakko soitella tai vastata puhelimeen, ei ole pakko käydä juhlissa. Ei ole pakko juoruilla ja puhua pahaa toisista. Ei ole pakko olla parisuhteessa, jossa minulta vaaditaan jatkuvaa omien rajojen venyttämistä. Ei ole pakko ruokailla meluisassa ympäristössä. Ei ole pakko katsoa väkivaltaisia tai pelottavia elokuvia. Ei ole pakko käydä ryhmäliikuntatunneilla eikä aloittaa joka syksy uutta harrastusta. Ei ole pakko tykätä small talkista.  Ei ole pakko juoda kahvia eikä alkoholia. Ei ole pakko olla kyyninen tai nauraa leikillisellekään toisten pilkkaamiselle.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että eläisin eristyksissä muusta maailmasta. Vierailen ystävieni kotona ja kutsun heitä kylään (kaikkein mieluiten yksi kerrallaan). Käymme yhdessä luontoretkillä, keskustelemme, kirjoittelemme kirjeitä, ihmettelemme maailmaa hiljaa yhdessä. Meluisissa paikoissa voin käyttää korvatulppia. Ostokset teen aina pienessä lähikaupassa tai tilaan netistä. Ostan ylipäänsä hyvin vähän mitään uutta. Kesäisin kasvatan myös itse ruokaa viljelypalstalla. Käyn festareilla melkein joka kesä – mieluiten sellaisilla, joilla ei tarjoilla alkoholia. Käytän luonnonmateriaaleja vaatteissa ja hajusteettomia pesuaineita. En rasita aistejani turhaan, mutta nautin kaikesta kauniista – oli se sitten harvinaisen taitavasti kirjoitettu lehtiartikkeli tai vesilätäkköön pudonnut puunlehti. Kävelen paljon, pidän uimisesta ja muista yksilölajeista. Merkitykselliset ja syvät kanssakäymiset ovat minulle tärkeitä, mutten jaksa jutella niitä näitä puolituttujen kanssa. (Tietenkin välillä vaihdan kuulumisia ja vastaan kohteliaasti, mutten erityisesti hakeudu tällaisiin tilanteisiin). Nautin pitkistä, yksinäisistä junamatkoista, ikkunasta tuijottelusta, maisemien katselusta ja päiväkirjan kirjoittamisesta. Nautin myös uusista paikoista ja vieraista maista – kunhan saan pitää päivärytmistäni kiinni ja pääsen omaan huoneeseen nukkumaan ainakin joka toinen yö.

Eivät nämä asiat tunnu luopumiselta tai vähempään tyytymiseltä. Juuri näin haluan elää.

Vasta kun tajusin olevani herkkä, huomasin, että olin tehnyt vuosikausien ajan itselleni vääränlaisia valintoja, jotka johtivat stressaaviin elämäntilanteisiin. Jos olisin tiennyt herkkyydestä jo lapsena, olisinko osannut valita fiksummin? Varmaan jonkinlaista rajojen koettelua olisi ilmaantunut parinkympin kohdalla, mutta luultavasti olisin osannut tehdä sen paljon tietoisemmin ja palautua tarvittaessa. Oman epämukavuusalueen tutkiminen on varmasti jokaiselle tärkeää ja kasvattavaa, mutta varsinkin herkälle edellytyksenä on, että osaa ja antaa itselleen luvan palata takaisin mukavuusalueelle. Epämukavuusalueella voi tehdä tutkimusmatkoja, mutta sieltä käsin ei voi elää koko elämää.

Kuka pelkää pumpulia?

Turvallinen lapsuus ja lempeä kasvatus suojaavat myöhemmältä stressiltä. Miksi kuitenkin yritämme jatkuvasti karaista lapsia  –  ja itseämme?

Olen pohtinut viime aikoina paljon kasvatukseen ja lapsen herkkyyden tukemiseen liittyviä kysymyksiä. Olen itse ollut herkkä lapsi, joten minulla on omakohtaisia kokemuksia kasvuympäristön tuen merkityksestä. Luin muutama päivä sitten YLE:n verkkosivuilta THL:n lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun, josta erityisesti tämä kohta on mielestäni hyvä muistutus herkkien lasten vanhemmille (ja tietysti muillekin):

“Lempeä kosketus ja syli rauhoittavat hermostoa ja vähentävät stressiä. Lapsi ei vielä pysty säätelemään käyttäytymistään kuten aikuinen. Siksi häneltä ei myöskään voi vaatia rauhoittumista ennen syliin ottamista. 

– Me olemme intensiivisiä sosiaalisia olentoja. Me luotaamme koko ajan sitä, mitä muut ajattelevat. Kun lapsi ei pysty käyttäytymään siten, että hänestä tykätään, silloin hän tarvitsee jonkun, joka tyydyttää hänen hermostoaan. Sen jälkeen hän pystyy, Mäkelä sanoo.

Jotta ihminen pystyy luontevasti ja rennosti olemaan yhteydessä muihin ihmisiin, hänellä täytyy olla sisäinen rauha. Se puolestaan syntyy yhteydestä toisiin ihmisiin. Mäkelä kutsuu tätä hyväksi kehäksi.”

Lapsi tarvitsee aikuisen tukea itsesäätelyn kehittämisessä, ja herkkä tarvitsee itsesäätelyä erityisen paljon. Se ei voi kehittyä vain mallioppimisen kautta – varsinkaan, jos ympärillä olevat ihmiset ovat vähemmän herkkiä kuin itse. Monella kuitenkin tuntuu olevan pelko, että lempeä ja sensitiivinen kasvatus tekisi lapsista pilalle hemmoteltuja, maailmassa pärjäämättömiä pehmoja.

Herkkyyttä ei voi pyyhkiä pois tai ”kovettaa” karaisemalla. ”Reippaasti nyt vaan” voi olla hyvää tarkoittava lausahdus, mutta kenties parempi olisikin opettaa, että asioita saa tehdä omassa tahdissa ja itseä kuunnellen. Harva aikuinenkaan osaa sallia tuon itselleen, mikä johtaa helposti stressikierteisiin, ylisuorittamiseen, itsetunto-ongelmiin ja uupumukseen. Kuinka moni meistä herkistä aikuisista edelleen kasvattaa ja kouluttaa itseään saman kurin mukaisesti: Et saa, sinun on pakko, älä ole tuollainen.

Miten lapsi voi oppia olemaan lempeä itseään kohtaan, jos vanhemmat eivät ole lempeitä? Vierastan ajatusta, että jokaisen tulisi saada jo lapsuudessa oppitunteja elämän kovuudesta, jotta sitten pärjää tulevaisuudessa, eikä jää liian heikoksi. Elämä heittää kyllä tarpeeksi haasteita, arvostelua ja vaatimuksia muutenkin, pitääkö niitä väkisin saada vielä kotoakin?

Ilmeisesti pumpulinpelko liittyy siihen, että lapsista ajatellaan kasvavan hemmoteltuja kakaroita, jotka eivät osaa tehdä mitään itse, ovat riippuvaisia läheisistään ja kuvittelevat olevansa kaiken keskipisteitä. Ensinnäkin, pieni lapsi on täysin riippuvainen läheisistään, eikä häntä tule yrittääkään itsenäistää liian varhain. Toiseksi, on vaikea uskoa, että herkkyyttä ymmärtävien ja tukevien vanhempien lapsista kasvaisi automaattisesti läheisriippuvaisia arkajalkoja. Väittäisin, että turvallinen kasvuympäristö päin vastoin auttaa kehittämään vastuullisuutta ja itsestä huolehtimisen kykyä. Kun oppii jo varhain tunnistamaan omia tunteitaan (aluksi toisen sanoittamana ja rauhoittamana) ja saa niille myös hyväksynnän, niiden käsittely on tulevaisuudessa paljon helpompaa kuin silloin, jos joutuu opettelemaan tuon kaiken vasta aikuisiällä.

 Karaisemalla ja kovettamalla voidaan toki päästä jonkinlaiseen näennäiseen itsenäisyyteen. Se on kuitenkin jatkuvaa sinnittelyä ja suojamuurien rakentelua, ei todellista pärjäämistä omana itsenä. Mitä iloa on sellaisesta itsenäisyydestä, jonka ylläpitäminen vaatii tukahduttamaan syvimpiä ominaisuuksia omassa persoonassa? Ehkä sellainen olotila täyttää yhteiskunnan asettamat kriteerit ihmisenä olemiselle, mutta ei takuulla edistä luovuutta, hyvinvointia tai merkityksellisten ihmissuhteiden muodostamista.

Entä onko ”keskipisteenä oleminen” väistämättä huono asia? Eikö jokainen meistä kuitenkin ole oman elämämme keskiössä – ja juuri tämän unohtamalla tai kieltämällä moni on onnistunut sairastumaan ja polttamaan itsensä loppuun. Ehkä suomalaisella vaatimattomuudella on osansa tässä pakkomielteisessä sivuroolin esittämisessä. Itsestä ei saa tehdä numeroa, parempi olla näkymätön, helppo ja hyödyllinen muille. Tämä on kiltin ja kunnollisen lapsen määritelmä, mutta myös aikuisen. En tietenkään tarkoita, että noustakseen sivuroolista oman elämänsä päähenkilöksi pitäisi sulkea muut ja muiden tarpeet kaiken ulkopuolelle. Eikö ole jo aivan yleisessä tiedossa, että kun itse voi hyvin ja tuntee olonsa turvalliseksi, on helpompi huomioida myös toisia?

”Mäkelä viittaa lukuisiin kansainvälisiin tutkimuksiin, joiden mukaan lapset, joita on kuultu ja autettu pieninä, ovat kaikkein hyväntahtoisimmin sosiaalisia sekä lapsena että aikuisina. He myös pärjäävät paremmin stressitilanteissa.” (YLE)

Kaikelta ei tarvitse eikä pidäkään suojella, mutta hämmentäviä ja pelottavia asioita voi selittää ja tehdä sitä kautta vähemmän pelottaviksi. Oman herkkyyden huomaa joka tapauksessa viimeistään kouluiässä, kun suurin osa luokkakavereista onkin aivan toisenlaisia. On parempi, jos tuolle erilaisuudelle on olemassa nimi ja sen mukana tieto, ettei kyseessä ole mitään väärää tai viallista.

Turvallinen lapsuus ei ole vain pehmoa, pumpulia, merkityksetöntä ja tukahduttavaa höttöä ja halinalleja. Se on kädestä kiinni pitämistä, syliin ottamista, vastuun opettamista, rajojen näyttämistä, vaikeiden asioiden selittämistä ja sanallistamista – itsesäätelyn ja identiteetin tukemista kertomalla, että olet arvokas. Kun tätä arvostusta ja lempeyttä saa lapsena, sitä on helpompi antaa myöhemmin myös itse itselleen sekä kaikelle muulle olevalle.

Tähän loppuun vielä ajatuksia herättävä lainaus:

”It’s not our job to toughen up our children to face a cruel and heartless world. It’s our job to raise children who will make the world a little less cruel and heartless”

L.R. Knost

Herkkyyden ymmärtämisestä

Herkkyys on kulttuurissamme huolestuttavan väärinymmärretty ja väheksytty ominaisuus. Joko sitä ei tunnisteta ollenkaan, tai siitä yritetään kasvaa ja kasvattaa pois. Herkkyyden vaaliminen toisi kuitenkin hyvää meille kaikille.

Herkkyydestä puhuminen ei ole helppoa, sillä siihen liittyy niin paljon negatiivisia mielikuvia. Omaa herkkyyttään esiintuova voidaan helposti leimata huomionkipeäksi (“Taas on keksitty joku hieno sana, jonka avulla voi kerjätä säälipisteitä”) tai toisaalta ylimieliseksi (“Mikä sekin kuvittelee olevansa?”).

Myös erityisherkkä -termiin liittyy omat ongelmansa. Tuleeko siitä mieleen ainutlaatuisuus ja näin ollen ehkä myös omahyväisyys, vai toisaalta erityisluokalle menevät, joilta voi ajatella puuttuvan jokin normaalina pidetty taito tai ominaisuus? Eli hieman vähemmän karkeasti ilmaistuna: onko meillä erityisherkillä jotain sellaista, mitä muilla ei ole, vai päin vastoin, puuttuuko meiltä jotain olennaista?

Mielestäni kulttuurissamme herkkyys on perinteisesti nähty puutteena. Aiemmin kirjoitinkin jo, että herkkyys yhdistetään usein kyvyttömyyteen hallita tunteita, siis jonkinlaiseen ylitunteellisuuteen. Muita herkkyyteen liitettyjä negatiivisia mielikuvia ovat ainakin itsehillinnän puute, arkuus sekä ruumiillinen ja henkinen heikkous. Nämä eivät oikein sovi suomalaiseen kovan työntekijän ihanteeseen. Herkkä aikuinen on hankala ihminen ja herkkää vauvaa kutsutaan vaativaksi tai vaikeaksi – kaiken lisäksi vastakohtana tälle käytetetään joskus ilmaisua kiltti vauva. Toisin sanoen herkkyys on kanssaihmisille ikävää ja epämukavaa, ja herkän itsensäkin nähdään kärsivän siitä.

Luulen, että nämä negatiiviset mielikuvat ovat johtaneet siihen, että moni erityisen herkkä ihminen torjuu oman herkkyytensä. Herkkyyttä ei joko tiedosteta ollenkaan, tai sitä pidetään ohimenevänä, pois opeteltavana vaiheena. Ikään kuin kaikki aloittaisivat samasta herkkyyden tasosta, mutta osa olisi kykenemättömyyttään tai saamattomuuttaan jäänyt räpistelemään vauvan tasolle muiden jo porskuttaessa pärjäävinä aikuisina. Minäkin elin pitkään siinä uskossa, että totuttelemalla, karaisemalla, kasvamalla ja elämänkokemusta kartuttamalla minusta tulisi joskus jotain muuta kuin herkkä. Kesti aika monta vuotta ymmärtää, että hermostollisesta, sisäsyntyisestä herkkyydestä ei voi opetella pois. Ei voi opiskella itselleen uutta persoonallisuutta. Ei, vaikka uimaopettaja kuinka tuuppaisi pää edellä veteen ja hokisi “Reippaasti nyt vaan!”.

Sen sijaan omaa suhtautumistaan herkyyteen voi muuttaa. Herkkyyden tuomia asioita voi oppia tunnistamaan itsessään ja kommunikoimaan toisille. Liian moni herkkä on ajautunut uupumuksen partaalle ymmärtämättä, että väsymys ja sairastelu voivat johtua jatkuvasta ylivirittyneisyydestä ja stressistä. Vasta tiedostettuaan ja hyväskyttyään oman herkkyytensä ihminen voi alkaa toimia sopusoinnussa itsensä kanssa. Täytyy muistaa, että herkkyys ei ole vain lista haasteita, joiden kanssa selviytyä, vaan voi kantaa sisällään myös monenlaisia lahjoja kuten luovuutta, intuitioa, myötätuntoa, silmää kauneudelle, huolellisuutta, rauhallisuutta, hellyyttä, pitkäjänteisyyttä, periaatteellisuutta ja kekseliäisyyttä. Miten on, ilmeneekö näitä ominaisuuksia tässä maailmassa mielestänne liikaa vai liian vähän?

Toki toivoisin, että myös ympäristö tunnistaisi herkkyyttä nykyistä enemmän. Toivoisin, että herkkien lasten tarpeita otettaisiin paremmin huomioon kotona ja koulussa, ja että työpaikallakin olisi lupa puhua herkkyydestä ilman leimautumisen pelkoa. Tämän voisi nähdä järkevänä työkyvyn heikentymisen, kiusaamisen, mielenterveysongelmien ja sairauksien ennaltaehkäisyn kannalta – mutta koska herkkyys ei ole puute, ei sen ymmärtämisenkään tulisi perustua vain ongelmien välttämiseen. Nostaisin tärkeämmäksi perusteeksi positiivisen näkökulman: kun herkkä ihminen voi hyvin, hän voi olla valtava lahja ja voimavara ympäristölleen. Herkkyyden paremmasta ymmärtämisestä on siis iloa kaikille.

Mitä herkkyys on

Herkkä. Yliherkkä. Liian herkkä. Herkkähermoinen. Ainutlaatuinen.

Minua on kuvailtu monenlaisilla termeillä, enemmän ja vähemmän mairittelevilla. Kuitenkin vasta viime talvena havahduin kunnolla siihen, miten merkittävä osa persoonallisuuttani herkkyys todella on. Törmäsin sattumalta Elaine N. Aronin kirjaan The Highly Sensitive Person, jonka luettuani oivalsin, että en olekaan ainoa. Samalla tajusin kunnolla myös sen, että herkkyys ei tosiaankaan ole pois opeteltava asia, vaan synnynnäinen ja pysyvä osa minua. Itse asiassa se on jotain, josta en haluaisi luopua, vaikka voisinkin.

Aron on yhdysvaltalainen psykologian tohtori ja psykoterapeutti, joka kehitti 90-luvulla termin highly sensitive person (HSP) kuvaamaan synnynnäisesti erityisen herkkiä ihmisiä. Sittemmin aihetta on tutkittu runsaasti, ja nyt tietoisuus erityisherkkyydestä alkaa rantautua Suomeenkin. The Highly Sensitive Person ilmestyy tänä syksynä suomeksi nimellä Erityisherkkä ihminen. Myös herkkien yhdistystä ollaan perustamassa – muissa Pohjoismaissa sellainen jo onkin. Vihdoin alamme saada näkyvämmäksi tätä piirrettä, jonka lukuisat psykologit ja terapeutit ovat havainneet työssään jo kauan sitten – ja jonka me herkät olemme havainneet itse itsessämme, vaikkei monella meistä olekaan ollut piirteelle mitään nimeä. Suurin osa meistä on vain tuntenut itsensä jollain epämääräisellä tavalla erilaiseksi.

Mitä erityisherkkyys sitten tarkoittaa?

Sana “herkkyys” yhdistetään varmaan kaikista useimmin tunteellisuuteen ja jonkinlaiseen kyvyttömyyteen hallita omia tunteita. “Herkkä ihminen loukkaantuu helposti ja itkee usein.” Tämä ei kuitenkaan ole kovin kattava määritelmä herkkyydelle, vaikka herkät ihmiset ovatkin varmasti usein myös herkkätunteisia (se on sitten asia erikseen, kuinka paljon tunteet näkyvät ulospäin). Herkät eivät myöskään ole erityisen impulsiivisia, vaan pikemminkin hitaastilämpiäviä pohdiskelijoita.

Erityisherkkyys on synnynnäinen ja terve ominaisuus, joka selittyy hermostollisilla eroilla.  Noin viidesosalla ihmisistä on keskimääräistä herkempi hermojärjestelmä, joka reagoi voimakkaammin erilaisiin ärsykkeisiin. Ärsykkeet voivat olla mitä vain; aistiärsykkeitä, ruumiintuntemuksia (esim. nälkä, jano, väsymys), sosiaalisia ärsykkeitä, ajatuksia, tunteita tai muistoja. Herkän ihmisen aistit eivät sinänsä ole normaalia terävämpiä, mutta hän havainnoi ympäristöään yksityiskohtaisemmin. Olen itse kuvannut tätä tuntemusta siten, että minulta ikään kuin puuttuu aivoista jonkinlaiset filtterit, jotka suodattaisivat ylimääräisen informaation pois.

Erityisherkät ihmiset uupuvatkin helposti kaikesta kokemastaan ja havaitsemastaan. Jokainen ihminen voi parhaiten silloin, kun ärsykkeitä on sopiva määrä eli ei liikaa eikä liian vähän. Liian vähästä pitkästymme ja liiasta hermojärjestelmömme menee hälytystilaan – alamme käydä ylikierroksilla ja lopulta väsähdämme. Herkällä ihmisellä tämä kynnys on keskimääräistä matalampi.

Toisaalta herkkyydestä on myös etua. Erityisherkkien on havaittu prosessoivan tietoa syvällisemmin, joten he ovat usein poikkeuksellisen luovia, intuitiivisia, empaattisia ja älykkäitä. He kykenevät aisitimaan toisten tarpeita ja tunteita sekä pieniäkin muutoksia ympäristössä. Herkkyyteen liittyy myös niin sanottu automaattinen varmistusjärjestelmä (engl. automatic pause-to-check system). Se tarkoittaa, että ihminen pysähtyy tarkkailemaan tai pohtimaan uutta havaintoa ennen toimintaan ryhtymistä. Se voi vaikuttaa arkuudelta, mutta on monissa tilanteissa hyvin järkevä toimintatapa.

Tämä kaikki ei rajoitu pelkästään ihmisiin – nykytietämyksen mukaan eräänlaista erityisherkkyyttä esiintyy samassa suhteessa ainakin sadalla eläinlajilla. Onkin esitetty, että herkkyys on ollut lajien säilymisen kannalta tärkeä ominaisuus, sillä herkkiä on tarvittu mm. tunnistamaan lauman muiden jäsenten (esim. huonokuntoisten tai lasten) tarpeita sekä havainnoimaan ympäristöä mahdollisten uhkien, säänmuutosten tai ravinnonlähteiden varalta. Mielenkiintoinen ajatus. Joka tapauksessa on selvää, ettei herkkyys ole vain jokin satunnainen luonnonoikku, vaan päin vastoin luonnollinen ja jopa varsin yleinen ominaisuus.

Tähän lopuksi muistutan vielä, että persoonallisuuspsykologia on monimutkainen ja kiistelty ala. Siihen sisältyy aina vaara, että ihmisen persoona kutistetaan yksinkertaistettuun muottiin. Erityisherkkyys ei tarkoita sitä, että loput 80% ihmisistä eivät olisi herkkiä, empaattisia tai älykkäitä. Ihmisen herkkyys vaihtelee varmasti myös elämänvaiheen ja -tilanteen mukaan. Herkkyyttä on ollut aina ja sitä on meissä kaikissa, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Kirjoituksessani Herkkyyden ymmärtämisestä käsittelen kattavammin aiheeseen liittyviä ennakkoluuloja. Suosittelen lämpimästi tutustumaan myös Päivilän blogista löytyvään Janna Satrin tekstiin Mitä herkkyys ei ole. 

Kaunista syksyä kaikille!