“Onko pakko?”

Jos on lapsena aina ollut se “hankala ja outo”, saattaa vielä aikuisenakin kuvitella, että asiat nyt vaan on pakko tehdä tietyllä tavalla vaikka väkisin, hammasta purren ja itku kurkussa.

 

Kirjoitin viimeksi lempeästä kasvatuksesta ja herkkien lasten tukemisesta. Lempeys ei tarkoita sitä, että lapsi saa kaiken haluamansa tai hänen ei tarvitse tehdä mitään epämiellyttävää. Voi kuitenkin kysyä, onko lapsen pakko mennä meluisiin kauppakeskuksiin, pelottaviin elokuvanäytöksiin tai hurjiin vuoristoratoihin vain, koska vanhemmista/sisraruksista se on kivaa, tai koska kaikki muutkin. Ehkä perheen yhteinen aika voisi välillä olla jotain sellaista, johon herkkä voi osallistua muutenkin kuin itku kurkussa tai hammasta purren. Näin hänen ei myöskään tarvitsisi aina kokea olevansa perheessä se hankala tyyppi, joka hidastaa muiden menoa omilla tunnekuohuillaan ja väsymyksillään. Nimittäin lapsi, joka on uudessa ja jännittävässä paikassa rasittava kitisijä, voi ollakin kotona lautapeliä pelatessa maailman aurinkoisin hassuttelija. Jokainen tarvitsee kokemuksia siitä, että voi olla läheisilleen riittävä ja arvokas.

Hammaslääkärissä ja sukujuhlissa on ehkä käytävä, ja niissä vanhempi voi olla mukana turvallisena tyynnyttelijänä. Pikku hiljaa tyynnyttelijän rooli siirtyy lapselle itselleen, samoin kuin harkinta ja päätäntävalta siitä, mitkä asiat ovat välttämättömiä ja mitkä kuormittavat tekijät voi rajata pois omasta elämästä. Itsensä kuunteleminen on itsensä arvostamista. Jos on lapsena kokenut olevansa vain se hankala tyyppi ja omakuva on rakentunut sen varaan, mahtaa olla äärimmäisen vaikeaa löytää lempeys ja arvostus itseä kohtaan aikuisena.
Olen tässä mielessä varmaan ollut onnekas, sillä minä olen saanut kokea olevani muutakin kuin hankala ja outo. Lapsuudenkodissa ja tietyissä kaveripiireissäkin sain olla hupsu hauskuuttaja, arvostettu ja pidetty, ideanikkari, pikku seikkailija. Turvattomammassa kasvuympäristössä en olisi voinut näyttää (ja nähdä) näitä puolia itsestäni.

Vaikka itsetunto kokikin kovia kolauksia myöhemmin, olen ajatellut, että lapsuuden turva ja lempeys ovat olleet edellytyksenä sille, että olen voinut nyt aikuisiällä verrattain helposti siirtyä itseni rääkkäämisestä takaisin lempeämpään suhtautumiseen. Rääkkäämistä ja turhaa sinnittelyä jatkui siihen asti, kunnes itse oivalsin kunnolla olevani herkkä. Sen jälkeen muutos on ollut nopeaa ja kivutonta, uusia mahdollisuuksia avaavaa.

Se, missä menee haitallisen välttelyn ja terveen itsesuojelun raja, on toki joskus veteen piirretty viiva. Moni varmaan tuntee syyllisyyttä muuttaessaan elämäntapojaan itselleen sopivammiksi ja lähipiirikin saattaa huolestua, että onkohan tuossa nyt mitään järkeä. Yllättävän paljon meiltä kuitenkin odotetaan, tai odotamme itse itseltämme, kaikkea sellaista täysin yhdentekevääkin, jonka voisi aivan hyvin tehdä toisella tavalla. Työ- ja perhe-elämään liittyviä asioita voi olla vaikeampi muuttaa ainakaan kovin radikaalisti, mutta kummasti moni herkkä ihminen tuntuu vapaa-ajallaankin kuormittavan itseään tarpeettomasti. Olen itse vetänyt sellaisen linjan, että teen hyvinvointiini ja toimeentulooni liittyvät välttämättömät asiat, vaikka ne olisivat vaikeita ja kuormittavia. Muuten saan tehdä niin kuin itse haluan:

Ei ole mikään pakko mennä meluisaan baariin, ei ole pakko tehdä ostoksia valtavissa marketeissa, ei ole pakko matkustaa suurissa ryhmissä. Ei ole pakko matkustaa ollenkaan. Ei ole pakko tavata ystäviä kaupungilla, ei ole pakko soitella tai vastata puhelimeen, ei ole pakko käydä juhlissa. Ei ole pakko juoruilla ja puhua pahaa toisista. Ei ole pakko olla parisuhteessa, jossa minulta vaaditaan jatkuvaa omien rajojen venyttämistä. Ei ole pakko ruokailla meluisassa ympäristössä. Ei ole pakko katsoa väkivaltaisia tai pelottavia elokuvia. Ei ole pakko käydä ryhmäliikuntatunneilla eikä aloittaa joka syksy uutta harrastusta. Ei ole pakko tykätä small talkista.  Ei ole pakko juoda kahvia eikä alkoholia. Ei ole pakko olla kyyninen tai nauraa leikillisellekään toisten pilkkaamiselle.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että eläisin eristyksissä muusta maailmasta. Vierailen ystävieni kotona ja kutsun heitä kylään (kaikkein mieluiten yksi kerrallaan). Käymme yhdessä luontoretkillä, keskustelemme, kirjoittelemme kirjeitä, ihmettelemme maailmaa hiljaa yhdessä. Meluisissa paikoissa voin käyttää korvatulppia. Ostokset teen aina pienessä lähikaupassa tai tilaan netistä. Ostan ylipäänsä hyvin vähän mitään uutta. Kesäisin kasvatan myös itse ruokaa viljelypalstalla. Käyn festareilla melkein joka kesä – mieluiten sellaisilla, joilla ei tarjoilla alkoholia. Käytän luonnonmateriaaleja vaatteissa ja hajusteettomia pesuaineita. En rasita aistejani turhaan, mutta nautin kaikesta kauniista – oli se sitten harvinaisen taitavasti kirjoitettu lehtiartikkeli tai vesilätäkköön pudonnut puunlehti. Kävelen paljon, pidän uimisesta ja muista yksilölajeista. Merkitykselliset ja syvät kanssakäymiset ovat minulle tärkeitä, mutten jaksa jutella niitä näitä puolituttujen kanssa. (Tietenkin välillä vaihdan kuulumisia ja vastaan kohteliaasti, mutten erityisesti hakeudu tällaisiin tilanteisiin). Nautin pitkistä, yksinäisistä junamatkoista, ikkunasta tuijottelusta, maisemien katselusta ja päiväkirjan kirjoittamisesta. Nautin myös uusista paikoista ja vieraista maista – kunhan saan pitää päivärytmistäni kiinni ja pääsen omaan huoneeseen nukkumaan ainakin joka toinen yö.

Eivät nämä asiat tunnu luopumiselta tai vähempään tyytymiseltä. Juuri näin haluan elää.

Vasta kun tajusin olevani herkkä, huomasin, että olin tehnyt vuosikausien ajan itselleni vääränlaisia valintoja, jotka johtivat stressaaviin elämäntilanteisiin. Jos olisin tiennyt herkkyydestä jo lapsena, olisinko osannut valita fiksummin? Varmaan jonkinlaista rajojen koettelua olisi ilmaantunut parinkympin kohdalla, mutta luultavasti olisin osannut tehdä sen paljon tietoisemmin ja palautua tarvittaessa. Oman epämukavuusalueen tutkiminen on varmasti jokaiselle tärkeää ja kasvattavaa, mutta varsinkin herkälle edellytyksenä on, että osaa ja antaa itselleen luvan palata takaisin mukavuusalueelle. Epämukavuusalueella voi tehdä tutkimusmatkoja, mutta sieltä käsin ei voi elää koko elämää.

Advertisements

5 thoughts on ““Onko pakko?”

  1. Ihana ja lempeä kirjoitus 🙂
    Nykyään tuntuu, että mediassa tuputetaan sellaista kuvaa, että joka asia pitäisi elää täysillä, kuin viimeistä päivää ja äärimmäisellä tavalla tuntien. Ikään kuin kahvimukillisen juomisenkin pitäisi olla extreme-nautinto, ja jokaisesta kahvin atominpuolikkaastakin pitäisi nauttia 150%. Huh, ei sovi hsp:lle. Joskus pitää säästää itseään ja olla lattea ja tavallinen. Elämä omalla mukavuusaluella ja tylsän kahvimukillisen kanssa on aika jees ♥

  2. Inhoan yksinäisyyttä ja yksin matkustamista enkä voisi kuvitellakaan meneväni meluisiin festaripaikkoihin. Ja olen aivan varmasti kokonaisvaltaisesti, neurologisesti herkkä. En tosin yhtään taiteellinen. En ole naistenlehdistä tai muualta havainnut olevani herkkä. Olen tiennyt sen jo yli 40 vuotta. – Miksi aina väitetään, että hsp:t haluavat olla yksin ja viihtyvät yksinäisyydessä. Viihdyin oikein mainiosti parisuhteessani yli neljännesvuosisadan, kunnes mieheni kuoli. Eikä lapsikaan ollut koskaan tiellä. Enemmän pitäisi puhua peloista ja vastaavista asioista. Ja tosi siitä metelin sietämisestä. Sitä kun en jaksa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s